The rock and pool so nice and cool...

Päällisin puolin varsin onnettomaan ja epämiellyttäväänkin elämään mahtuu paljon hetkiä, jolloin on aidosti onnellinen. Määritellessään tavoitteensa mahdollisimman lyhyelle kantamalle ja toiveensa tarpeeksi yksinkertaisiksi on mahdollista saavuttaa tila, jossa kokee ympäröivän maailman kuten Klonkku: kivi ja lampi ovat mukavan viileitä ja kun ainut toive, saada saaliikseen mehukas (So juicy! Sweet!) kala toteutuu, sitä unohtaa esimerkiksi sen, että inhoittavat, viekkaat hobitit ovat varastaneet sormuksen ja pakottaneet oppaakseen paikkoihin, joissa ei muuta ole kuin kuiluja kuilujen jälkeen, sekä tietysti örkkejä. Tuhansittain örkkejä. Tai sen, että oman pään sisällä käydään jatkuvaa kamppailua hyväuskoisen luottamuksen sekä kiintymyksen tunteiden ja katkeran vihan välillä. Silloin vain kivi, lampi ja mehukas kala ovat oikeasti olemassa.

Sitä tunnetta on hyvä vaalia vaikkapa sepittämällä omaksi ilokseen aiheesta pienen laulun, koska (ja yleensä niin käy) kohta jokin näennäisen ulkopuolinen taho, jonka asioista kaikessa rauhassa lammesta nauttivalla ei ole aavistustakaan, huomaa onnellisen luontokappaleen, houkuttelee sen pois lammelta, vetää säkin sen päähän ja raahaa luolaan potkittavaksi.

Laulu ja hetken sisäistäminen, tilanteen mediaatio, syvän kokemuksen syventäminen pelkistämällä todellisuutta on kuitenkin eri asia kuin tilanteeseen tarttuminen, sen hyväksikäyttäminen. Niksipirkkaniksi piileekin siinä, ettei onnellista hetkeä saa tiedostaa, koska se haittaa onnellisuuden edellytystä, pelkistämistä.

Lentämään oppiminen on helppoa kun pudotessaan unohtaa, että kohta iskeytyy maahan, mikä puolestaan voi tuottaa hankaluuksia juuri siinä tilanteessa.

Jos sunnuntaina baaritiskillä viivähtäessänne viereinen kaveri mietiskelee mielessään mahdollisimman suuria alkulukuja ja kysyttäessä kertoo, täysin selvästä päästä, saaneensa paljon iloa ajatuksesta, jossa yksi mahdollisuus miljoonasta yritettäessä toteutuu yleensä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä – niin älkää vaihtako baaria. Pelkistäkää tavoitteitanne ja toiveitanne.

Teistä tulee pian onnellisia ihmisiä.

Draaman tarve ja prinsessat

Blogipiirien päiväkahvikerhoissa kyntää taas. Höglundin Panu on jälleen herättänyt huomiota värikkäällä persoonallaan. Tämänkertaisen herneenhengittelyn uusi nyanssi onkin sitten Valvontakomission perustamisen vaatiminen kansalaisten hengentuotteiden sensuroimiseksi. Jepjepjoo. Jokainen voi omalla kohdallaan taas miettiä, onko näennäisen närkästyksen takana a) Todella Tärkeitä Asioita (jollainen voisi olla vaikkapa tupakoinnin kieltäminen ravintoloissa kokonaan tai lähestyvä meteoriitti, joka pian pyyhkäisee elämän palloltamme) vai b) Silkkaa Hämärää Länkytystä, josta Diplomeja on jaettu ennenkin.

Närkästelleet kansalaiset saivat minut kuitenkin muistamaan eräänkin sattumuksen, joka edustaa aivojeni luokitusjärjestelmässä ilmiötä nimeltä Prinsessojen Draaman Halu. Sattui nimittäin niin, että tulimme tyhmyyttämme erään naispuolisen ystäväni kanssa järjestäneeksi sokkotreffit minun kaverini ja hänen kaverinsa kesken. Tilanne sai muistaakseni alkunsa siten, että tämä naisosapuoli oli jollakin tavalla ilmaissut etsivänsä seuraa ja minun nörttikaverinihan nyt aina ovat naisseuraa vailla. Annoimme naisen puhelinnumeron miespuoliselle henkilölle, joka soittikin neidille pian. Treffiläiset sitten tapasivat, josta ei seurannut yhtään mitään; neitokainen ei pitänyt kaverini ulkonäöstä eikä kai jutuistakaan. Eipä siinä mitään. Kaveri oli kuitenkin sen verran tyhmä, että soitti neidille vielä myöhemminkin ja lähetti yhden tekstiviestin, jossa kertoi pitävänsä tytöstä ja että soisi tapaavansa häntä uudelleenkin.

Tästä puolestaan seurasi se, että treffattu prinsessa soittaa hätääntyneenä järjestävänä osapuolena toimineelle ystävälleen ja kertoo kuinka tavattu kaveri on aivan kauhea ja nyt pelottaa, että se alkaa vainoamaan häntä. Tämä siis jo yhden puhelun jälkeen, jossa kaveri ainoastaan ehdotti uutta tapaamista.

Tekstiviestin jälkeen naisen kaveri sai kuulla kuinka nyt prinsessaa vainotaan ja ahdistellaan ja kuinka kauheita me olimme olleet järjestäessämme tällaista. Prinsessaa pelotti kovin.

Kaverini puolestaan sai tekstiviestin, jossa sanottiin jotakuinkin että älä soita mulle enää koskaan, hullu. Ei soittanut, vaikka aavistelimmekin, että ko. henkilö olisi loppujen lopuksi sitä juuri halunnut. Henkilökohtainen draama kun tekee prinsessasta tärkeän.

Tästäkin kertomuksesta jokainen nyt tietysti voi ajatella mitä haluaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvin usein ihmisessä herää halu synnyttää erilaisista tilanteista Suuri Draama. Eikä se ole mitenkään huono asia, varmasti jokainen tekee niin, isolla tai pienellä mittakaavalla. Netti on siitä mukava (tai olisi jos materiaalia ei poistettaisi) että siellä yleensä tietoon päästään kiinni eikä tarvitse ajatella huhujen varassa. Harmi tosin, että usein materiaali katoaa ja vain huhut jäävät leijumaan blogosfääriin.

Prinsessoja puolustamaan digiratsuillaan karauttavat urhot ovat hekin aina yhtä viihteellisiä. Ja viihdettähän inehmo halajaa – varsinkin minä. Mutta tällä kertaa en sohaisekaan soppaa tämän enempää, sillä, kuten sanottu, on kiire. Ilkeä kapitalisti jo juustohöyläänsä teroittaa päästäkseen taas selkänahkani kimppuun...

Ai niin, ajattelin ottaa tämän tavaksi, jotten unhoittaisi elämän pieniä mukaviakin puolia: tämän viikon positiivinen uutinen on se, että on lunta.

Kiva!

Tyhjäntoimittaja mutisee sekavia

On kiire. Toimisto, jossa työskentelen työskentelee toimistolle, joka työskententelee toimistolle, joka teeskentelee henkensä pitimiksi muun huijuun ohella myös eräänlaista lehteä, jonka toimituskunnan muodostavat päätoimittaja, joka työskentelee aivan muualla, vastaava toimittaja, joka varmaankin ansaitsee leipänsä myös muulla tavoin, vierailevat kirjoittajat sekä länkyttäjä, jolla alkaa taas olemaan ns. tyhjä korttti kädessä. Tekemättä on enää kuutisen juttua kuolleen linjan häämöttäessä perjantain kohdilla. Kahdelle uskolliselle lukijalleni siis terveisiä: sori, blogi ei päivity. Ja sehän teille nörttiääliöille on varmaankin kovin tuskallista siellä reload-nappulaa hakkaavan hiirikäden lähtöpisteessä. Mutta hei: elämä on.

Kirjoitan tässä kuitenkin yhden hupaisan anekdootin, joka sattuu sattumalta olemaan paitsi totta, myös omakohtainen kokemukseni. Se seikka, että toinen lukijoistani sattui tämän länkytyksen jo kuulemaan perhematkallamme Lidliin, ei juurikaan haittaa, koska näinhän saavutan vielä suuremman ilahdus-pettymys-vitutus -tyyppisen multihuipentuman. 50% is better than nothing, honey.

Muille kuin tuolle surullisen hahmon kehonrakentajatoverillemme, joka on kaiken (ja tämänkin) nähnyt, annan lisäksi linkin. Se tulee tässä: One boiled blog. Ei kannattane vilkaistakaan, sillä kaikista tapaamistani ihmisistä tämä Tennari on oikeasti ja aidosti (ja tämä on lapset nimen omaan sellainen vaihteluväli-tyyppinen asia ja arvioni pohjaa siis siihen) eniten sekopää, jos Rollon hulluista nyt pitää joku valita. Uskon, ettei kaveri tästä arviosta loukkaannu. Ethän T? "Tuohikengät toi setä kuoltuaan..."

Mutta menkäämme me muut hupaisan anekdootin pariin.

Olen aina saanut yllättävän paljon irti teemasta "kaikkeuden kaikki toimintaperiaatteet ja säännönmukaisuudet opitaan ennen kahdeksattatoista ikävuotta, sen jälkeen niistä ainoastaan muistutetaan". Tällä kertaa käsittelemme vapaata markkinataloutta, yhteisön voimaa, kollektiivisen edun prinsiippiä sekä pultsareita.

Tarina alkaa, kun minä olin nuori, lähes viaton ja varsin vallaton. Huonomaineiset kaverini olivat saaneet tehtäväkseen hankkia alkoholijuomaa tuleviin teinijuopottelukotibileisiin, jotka järjestettiin myöhemmin ensimmäiseksi oikeaksi tyttöystäväkseni (jonka lahjakkuuksia käsittelemme ehkä myöhemmin, tai sitten ei) edenneen naapurintytön kotona.

Alaikäisiä kun kaikki silloin olimme, ainut mahdollisuus päänsekoittajan hankkimiseen ilman ns. isoveljen kaveri -tyyppistä kontaktia oli siihen aikaan varsin yleinen tapa hengata pienteollisuustalon takana olevassa metsikössä tavoitteenaan luoda kontakti metsien miehiin, jotka harjoittivat menestyksellisesti "hakuja" rahoittaen "hakiksilla" eli palveluksesta suoritetuilla palkkioilla päivittäisen aurooransa tahi sorbuksensa.

Näin teimme ja kontakti syntyi pian. Esitettiin lista toivomuksia, joihin ammattimainen "hakumies" otti kantaa: ei olisi uskottavaa ostaa kuutta erilaista tuotetta, varsinkin kun ostoslista käsitti sellaisia tuotenimikkeitä kuin Minttusuklaa, Marlin Helmeilevä Omenaviini, Gin Lemon, Cherry Vodka ja kuusi pulloa keskiolutta. Tuohon aikaan alkoholimyymälät eivät olleet itsepalveluperiaattella toimivia, vaan asikkaan oli asioitava pelottavan myyjän kanssa tiskin yli. Ja uskottavuuskysymys oli tavarantoimittajallemme tärkeä seikka. Työryhmämme oli ensimmäisen todellisen ongelman edessä.

Hakumiehen kanssa käyty konsultointisessio päätyi kuitenkin pian vastuullisten projektipäälliköiden päätöksellä brändiviidakon hallittuun karsintaan ja kohderyhmien tarvekartoituspohjaiseen tarjooman huomattavaan stilisointiin. Näinhän tämä ei toimisi enää, sillä kaikilla on kännykät, jotka vastaavassa tilanteessa aiheuttaisivat toki demokraattisen, mutta monimutkaisen kansankokouksen. Ennen vanhaan sitä tehtiin sentään koko ryhmän hyväksi itsenäisiä päätöksiä, joiden perustelu "ota tai jätä, kyllä sen joku huolii" oli varsin aukoton.

Tarjoomasuunnittelun saavutettua adekvaatin linjan ylityskohdan, mikä estimaattimme mukaan tulisi tuomaan projektillemme keskimäärin sen tuloksen, minkä yhtiökokous oli hallituksen kautta työryhmällemme aiemmin ruokavälitunnilla tavoitteeksi asettanut ja vieläpä pienen ylimääräisen jakelutien hallinta -workshopin päätyttyä "hakumies" lähti asioille.

Jäimme tyytyväisinä odottamaan neuvottelukunnan raskaan työn hedelmiä metsikössä istuksien ja tupakoiden. Tyytyväisyys vaihtui kuitenkin pian epävarmuuteen, ja ajan kuluessa alkoi varmistua, että "hakumies" olikin tehnyt klassisen "oharin". Tappio oli musertava.

Ryhmämme kuitenkin päätti, kuten tuohon aikaan oli tapana, tehdä kaikkensa vielä epätoivoisessakin tilanteessa, jossa kassavarat olivat lopussa, tavarantoimittaja kadonnut, velkaa enemmän kuin varoja, toimitusten deadline seuraavana päivänä ja viranomaistaho pysäköitynä läheiselle parkkipaikalle. Päätimme nopeasti tehdä reklamointiyrityksen tavarantoimittajan ammattiyhdistysliiton hallitukselle, joka juopotteli ja retkotti auringossa viereisellä mäellä. Kerroimme tilanteen – ja yllätykseksemme siihen reagoitiin heti. Ansiotoiminnan jatkuvuuden turvaamiseksi, markkinoiden yleisen epävarmuustekijän eliminoimiseksi ja loppuasiakkaan luottamuksen palauttamiseksi liitto päätti painostaa "hakumiestä", joka löytyessään oli ehtinyt jo korkata Aurora-valkoviinin ja jonka taskusta likvidoitiin puuttuvat rahat liiton edusmiesten toimesta.

Edusmiehet suorittivat itse tuotteiden noudon pro forma -menettelyin ja jakelutie oli taas auki sekä kierto hyvällä tasolla. Tappiot kirjattiin, ja ne vaikuttivat hivenen negatiivisesti osakkeen kurssiin, mutta pääosin asiakaskunta säilyi, lisäreklamaatiot olivat vähäisiä, kriisimenettelyltä vältyttiin, juhlat onnistuivat ja eräs tyttö jopa keskusteli kanssani enemmän kuin kaksi minuuttia, mikä tuohon aikaan oli minulle saavutus.

Nuorena sitä oppii kaikenlaista.

On sitten vanhana jotakin, mitä kertoa teineille paikallisessa hevibaarissa.

Hyvä luoja (filosofiaa niin että heikompia hirvittää)

Mainostoimisto Taivaan mainos tuommoisessa mainostajan kataloogissa sisältää vain otsikon kaksi ensimmäistä sanaa keskellä aa-nelosta ja sähköpostiosoitteen paperin reunassa. Voisi ollakin tullut aika kiskoa näppiksestään irti kaikki muut kirjaimet kuin U, T, ja S, kuten Kuikka ehdotti ja painua pikkuhiljaa henkisille talviunille, jonka aikana asiat hoidetaan zombiemaisella tarkkudella kehittyneempien myöhäisaivokuoristossa sijaitsevien toimintojen ollessa suljettuna. Ai miksikö? No, sitähän sanotaan, että kun taksikuskit ja isojen firmojen siivoojat alkavat jakaa sijoitusvinkkejä on aika ottaa rahat ja juosta. Samaan tapaan voisi ajatella, että kun mainosmies saa eksistentiaalisuuskohtauksia, kertoo työtoverilleen diggaavansa Protagoraan ajatuksesta ja saa lempinimen Prinsessa, voisi olla myöskin aika ajatella konsepteja uudelleen. Ehkä lupaankin näin julkisesti, että seuraavan kerran kun minulle tiedotetaan sivulauseessa, että minusta on nähty unia, joissa olen jonkinlainen tekno-organismi tai esimerkiksi vaikkapa pensas, lopetan hössöttämisen ja pyrin hakeutumaan oikeisiin töihin. Sitä saisi ehkä rispektiä ja oppisi tekemään jotakin hyödyllistä.

Samalla kun Protagoras kummitteli Baltiassa, oli sieluni Alcatraziin, Rolloon, tipahtanut paperikirje henkilöltä, joka on, öhöm, tuota, hetkellisesti estynyt pääsemästä kansainväliseen tietoverkkoon ja kirjoittaa siksi paperikirjeitä. En aivan odottanut, että kirje käsittelisi parin liuskan verran determinismiä, mutta kaikenlaista sitä sattuu. Kirjoittaja pohtii muun muassa sitä, onko valinnan vapauden käsitettä kritisoivan henkilön henkilökohtaisella statuksella merkitystä kritiikin sisältöön tai uskottavuuteen ja paria muuta ongelmaa, jotka mitä ilmeisimmin liittyvät ko. henkilön elämäntilanteeseen.

Tähän ja vielä pariin muuhunkin pohdintoon, joita nyt aivan viime päivinä on tipahdellut suunnasta sun toisesta haluan lisätä enää tämän:

Mikä helvetin trendi tämä nyt on?

Viisi pientä käsitettä teille:
Minä, lusikka, kauha, antaminen ja ottaminen.

Selvisikö?
Jos se filosofointi ei nyt lopu, niin se saa luvan jatkua.

Natsi-Elina

Piristävät aina meikäläistä ihan kummasti nuo Hapulin Mintun jorinat. On tavallaan lohdullista, mukavaa ja ennen muuta oikein että ihminen, joka esiintyy tämmöisenä, noh, miksi-tuota-nyt-sanoisi, naisasianaisena, kirjoittaa niin usein niin avoimen fasistisia ja jopa psykopatiaan saakka julmia kirjoitelmia. Siitä tulee semmoinen kiva olo, jossa vaan toteaa itsekseen hiljaa että "Hienoa! Näin pitää olla. Luomakunta on harmoniassa, kaikkeus äärimmilleen täynnä tyhjää ja Zen on ei-ole. Hei jätkät, kattokaa! Maapähkinöitä! Mmmm, namia! Taidanpa laskeutua puusta..."

Myötäsyntyisen naisellinen tapa halveksua ja vihata heikompiaan, sekä aidosti suuttua heidän heikkoudestaan on aina kaunista katseltavaa. Siksi pidänkin niin kovin huonojen saippuasarjojen aatelia edustavan Salkkareiden henkilöhahmosta nimeltä Elina Ekholm. Ilmetty Minttu! Olen pitkään nimittänyt Elinaa Natsi-Elinaksi, sillä Mintun tapaan tuo hahmo ratkaisee kaikkien ihmisten ongelmat yli-ihmiskäsityksen mukaisella vahvemman oikeudella, johon on hienosti liitetty merkillisen perverssi eettinen koodekki, jossa "yleensäkin on säälittävää vinkua turhanpäiväisiä ongelmiaan ja kaikki murhaajat pitäisi vittu tappaa!".

Tietysti omien ongelmiensa edessä Elina pysähtyy, murtuu syvästi, ei voi ymmärtää, miten joku voi olla noin julma ja miten väärin joku toinen teki, kulkee hetken aikaa marttyyrin vihansekainen ilme kasvoillaan kunnes löytää itsensä jälleen vahvana ja upeana naisena joka ei tarvitse ketään ja joka ei koskaan enää voi luottaa toiseen ihmiseen, mutta on valmis elämään vahvan ja upean naisen upeaa elämää sekä jakamaan viisauttaan kaikille tyhmyttään heikommille (mutta silti potentiaalisen vahvoille ja upeille) naisille.

Fasistinen pahuus pyörittää tätä maailmaa, lapset. Eikä se ole ollenkaan huono asia, jos sitä oikein miettii. Minä ainakin tunnen itseni rikkaaksi, koska olen saanut tässä elämässä tuntea niin monta Natsi-Elinaa.

Siitä suuri kiitos Vaalenpunaiselle Yksisarviselle Patterin Takana.

Tissit (Saatanan ura: tilannekuvia nuoren sielunvihollisen opintieltä)

Vain muutaman kuukauden jälkeen uusi työni koirien kilparatalaitteistoja valmistavassa yrityksessä oli kehittynyt ratkaisevasti: en ollut enää vastuussa ainoastaan sähköjänisten tuotantolinjasta, vaan nopeassa tahdissa ylentynyt markinointiosaston nuoremmaksi päämarkkinoijaksi.

Tulevaisuuteni näytti lupaavalta. Vuodessa, kahdessa olisin kenties markkinoinnin vastaava johtaja. Matka päämarkkinoijaksi, kenties jopa ylivoimien markkinoinnin ylipäälliköksi tuntui vain vedenhakureissulta.

Kiitäisin urallani samaan tapaan kuin tuotteeni, sähköjänikset: nopeasti, tarkasti ja aina koiria edellä.

- Mainostoimisto Magiasta soitetaan, Pamela mässytti purukuminsa lomasta ja taputteli itseään, ilmeisesti poistaakseen karvoja jakkupuvultaan.

Katsoessaan minuun hän teki kielellään liikettä, jossa ulos työnnettyä kieltä liikutettiin suupielestä toiseen. Samalla hän pyöritti silmiään. Olin maininnut Pamelalle tuosta tavasta, mutta ilmeisesti minun olisi pitänyt olla jämerämpi. En kuitenkaan sanonut mitään vaan otin puhelun.

Puhelussa minua kehotettiin hyvin suorasanaisesti purkamaan luonnolliset paineeni itse, omin käsin. Kun olin kysynyt mitä ihmettä, minulta ensin kysyttiin kuka soittaa vaikka en ollut soittanut. Sanoin nimeni. Sitten naisääni käski minun odottaa, suunnittelija oli hänen mukaansa hmm, noh, sanitoimassa. Suutuin hiukan, mutta en paljon. Sitten minulle sanottiin niin kuin ei olisi aiemmin mitään sanottukaan, että presentaatio olisi kello neljä. Nyt ääni oli hyvin miellyttävä, mutta ennen kuin lopetti puhelun hän käyttäytyi suoraan sanoen hävyttömästi, johon reagoin kyllä, mutta kun yritin selittää mitä tarkoitin minulta kysyttiin kuka soittaa.

Lopetin puhelun siihen ja menin esimieheni luokse.

- Niin. Magialla on omat toimintatapansa. Pääpiirteittäin olemme heidän suunnitteluunsa erittäin tyytyväisiä, ylivoimien markkinoinnin päämarkkinointiryhmän ryhmäpäällikkö Jooseppi Ahmander sanoi.

- Haistattelivat, sanoin.
- Ettet vain soittanut väärään numeroon? Minulle käy niin aina joskus.
- Ei. Ne soittivat minulle.
- Ihanko totta? Miksiköhän ne eivät minulle koskaan soita?
- Mutta tämä hyvä, hän jatkoi.
- Kerrohan sitten miten presentaatio meni ja haluan ehdottomasti nähdä uuden kuvaston leiskat.

Ahmander kaatoi itselleen viskin ja katsoi minut ulos.

Presentaatio oli alkanut kun tulin sisään. Tämä johtui siitä, että
Nevalainen, joka on toisen tuotantolinjan päällikkö, pysäytti minut matkallani alakertaan. Olin aikonut ehtiä käydä miestenhuoneessa, mutta Nevalainen viivytti minua niin, että en ehtinyt.

Kun erosimme, Nevalainen sanoi "paska". Olen siitä aivan varma. Itse asiassa, koko keskustelumme aikana hän sanoi "paska" monta kertaa, aina keskellä lausetta, niin että se tuli niin nopeasti ja hiljaa, että se oli aivan kuulokynnykseni alarajoilla. Mutta hän sanoi sen, ja se vaivasi minua vielä kun astuin sisään neuvotteluhuone numero 247:ään, jossa Mainostoimisto Magian yhteyspäällikkö näytti ensin olevan kumartuneena ehkä poimimaan jotakin, kenties pudonnutta kynää, mutta sitten tajusin, että hän hieroo päätäänsä lattiaan.

Tulin sisään ja istuin alas häpeissäni myöhästymisestä ja presentaatio keskeytyikin yhteyspäällikön, jakkupukuun sonnustautuneen, hyvin pirteän ja sievän nuoren naisen toivottaessa minut tervetuleeksi. Istuin alas.

En tuntenut montakaan ihmistä siinä huoneessa. Enimmäkseen paikalla oli konsernin markkinoinnin päämarkkinaryhmän markkinointijohtajia ja minusta alkoi tuntua hyvin pieneltä ja mitättömältä siinä seurassa. Presentaatio jatkui ja siinä esiteltiin uutta slogania. Magian copywriter oli ilmeisesti aikaisemmin esittänyt kaksi vaihtoehtoa, koska toinen kehystetyistä tauluista makasi neuvottelutilan pöydälle levitettyjen ruusujen päällä ja toinen oli pirstaleina maassa. Yhteyspäällikkö oli edelleen kontallaan. Säikähdin tavattomasti copyn huutoa.

- HALUATTEKO TE ETTÄ MINÄ SYÖN TÄMÄN SLOGANIN?
- ONKO SE NIIN HUONO ETTÄ TE HALUATTE ETTÄ MINÄ SYÖN SEN?

Kaikki huoneessa olijat alkoivat hitaasti nostella käsiään ylös alas ja hitaasti ensin vain aavistaen mumistu sana sai merkityksen.

Syö. Syö. Syö. SYÖ!

Rytmikkäästi, kaiken aikaa voimistuen neuvotteluhuone kaikui johtoryhmän huudosta.

Syö. Syö. Syö. SYÖ!

Copy syöksyi pöydän ääreen, ryttäsi voimalla A3-kokoisen julisteen kämmentensä välissä ja onnistui ahtamaan sen melkein kokonaan suuhunsa. Hän yökkäili ja oli selvästi tukehtua plakaattiin. Hän muuttui punaiseksi ja yökkäili edelleen mutta sai sitten itsestään kiinni ja istui nurkkaan mutustelemaan julisteen jämiä. Hetken päästä hän oksensi neuvotteluhuoneen kokolattiamatolle, keräsi oksentamansa paperinsuikaleet ja sulloi niitä hiljaa takaisin suuhunsa nurkassa kyhjöttäen.

Nyt huomasin toisen miehen joka myös istui nurkassa. Kiinnitin huomioni häneen, koska mies oli alkanut murista. Murina kumpusi syvältä hänen rinnastaan ja oli ensin kumeaa, matalaa mörinää joka pikkuhiljaa voimistui ja voimistui. Yhteyspäällikkö kävi viemässä hänelle luun muotoisen keksin ja pörrötti hänen hiuksiaan. Murina laantui hiukan kun mies keskittyi luukeksiin. Eräs markkinointijohtajista oli ilmeisesti myös kiinnittänyt huomionsa mieheen. Hän kohottautui ja sanoi:

- Kysyisin vielä AD:ltä sitä, että voiko esitteestä saada version, missä tuotteet olisivat isommalla.

Mies nurkassa pomppasi pystyyn.

- HAISTA SINÄ PUKUPELLE VITTU! Hän huusi ja istui sitten takaisin nurkaan.

Yhteyspäällikkö sanoi maireasti, että versio onnistuisi kyllä, joka aiheutti nurkassa murinan voimistumisen hetkeksi.

- Pidättekö palindromeista? Yhteyspäällikkö kysyi äkkiä ja sammutti valot.

Hän kytki kaksi oudolta näyttävää laitetta. Kuului huminaa. Sitten seinälle tuli valkoinen, tasakylkinen neliö. Kuului rapinaa ja musiikki alkoi pauhata. Valkoiseen neliöön ilmestyivät musiikin tahdissa perä perää mustalla tekstillä sanat:

TISSIT

TOSI

ISOT

TISSIT

Sanat välähtelivät peräkkäin nopeammin, nopeammin ja nopeammin kunnes ne olivat yhtä mössöä. Musiikki saavutti lakipisteensä, loppui rumpujen pauhuun ja katkesi ja alkoi uudestaan. Hidas viulusoolo täytti tilan.

Valonheittäjä oli suunnattu yhteyspäällikköön, joka napitti paitansa auki ja paljasti valtavan suuret rintansa. Hän kannatteli niitä käsillään ja hieroi nännejään. Sitten hän ryhtyi nuolemaan rintojaan siten, että taivutti kaulaansa ja työnsi kielensä niin pitkälle kuin saattoi. Hän ylsi hyvin nänniin, koska hänen rintansa olivat niin suuret, ensin oikeaan, jonka hän lipoi läpikotaisin, hartaasti, keskittyen sen jälkeen vasempaan. Pimeässä huoneessa ja valonheittimen kirkkaassa loisteessa hänen rintansa näyttivät täyttävän koko tilan. Ne kasvoivat ja kasvoivat ja kieli mutkitteli ja lipoi ja imi nännejä.

Huokaukset ja pienet inisevät äänet täyttivät koko neuvotteluhuoneen. Yhteyspäällikkö nuoli ja nosteli rintojaan ja vatkasi niitä. Sitten hän teki niistä tunnelin, joka piirtyi pehmeäaukkoisena mustana luolana kipeästi silmien takana värähtelevän valkoisen valon poltteessa. Nousujohteinen hekuman ura kohosi ensin ylös kaulalle, josta näkyä ahmivat silmät syöksyivät kohti kiiltävien, kosteiden, huolellisesti punattujen huulien takana näykkiviä pepsodenthampaita palatakseen pelästyen takaisin kielenkärkeen, joka silmukoi nännien ympärillä ja mutkitteli meloneja kohottelevien sormien lakatuilla kynsillä.

Sitten hän päästi rintansa takaisin erilleen, työnsi niitä ylöspäin ja puristi välillä kaksin käsin. Kieli nuoli yhä ja suu imi nännejä kuin varhaisteini pillimehua luokkaretkellä Korkeasaareen. Huokaukset voimistuivat ja voimistuivat katketakseen lopulta orgasmia jäljittelevään käheään huutoon, joka kumpuili äänieristeistä huolimatta kaikista huoneen pinnoista.

Valot syttyivät ja yhteyspäällikkö napitti paitaansa.

- Mainostoimisto Magian puolesta esitän kiitokset kaikille osallistuneille, hän sanoi

- Muistakaa ottaa mukaanne muistio ja esitteen dummyversio, ne löytyvät täältä korista, yhteyspäällikkö sanoi iloisesti.
- Palaan kromaliinien kanssa asiaan sitten parin viikon kuluttua, hän lopetti.

Presentaatio oli päättynyt.

Kuukautta myöhemmin avasin painosta tulleita paketteja yhdessä uuden työtoverini kanssa. Hän oli sama mies, johtoryhmän yliasiantuntija, joka oli presentaatiossa kysynyt suunnittelijalta versiota, jossa olisi isommat tuotekuvat.

Avasin paketin ja katsoin esitettä. Sen lakkapinta kiilteli kauniisti.
Se oli aivan täydellinen, ja minusta tuntui että saisin pian erektion. Nuuhkin esitettä ja mieleeni tuli ainoastaan neljä sanaa, jotka yhdessä muodostavat täydellisen harmonisen komposition, takaperinluettavan ekstaasin. Hymyilin.

Katsahdin työtoveriini ja hänkin hymyili kanssani tuota hymyä, jonka vain salaliittolaiset voivat jakaa.

Ensi viikolla menisimme messuille.

Ei ole hääviä

Koska kaupungin kapakoissa minulle on vittuiltu bloggaamattomuudestani ja vaadittu lisää pikkuhauskaa viihdettä tuottevaksi moolokin kyltymättömään kitaan, sanonkin tietysti: MITÄ TE HALUATTE SITÄ TE ETTE SAA. Räyh! Toisaalta minulle esiteltiin hiljattain eräs toinen paikallinen bloggaaja, joka minut nähtyäni totesi: "Arvasinkin, että olet tuollainen hullu". Tämä siis ennen kuin ehdin sanoa (juuri) mitään. Kiva. Sitäpaitsi, jo toisen kerran näin unta, jossa minulle tarjottiin mahdollisuutta reinkarnoitua villakoirana, enkä erikoisemmin välitä villakoirista. Unessa ihmettelen ymmärtäisinkö todella villakoirana ollessani olevani reinkarnoitunut itseni, mutta minulle vakuutettiin ettei se ole ongelma. Tuosta unesta sitä herää aina syvässä hämmennyksen tilassa.

Mitenhän ennen vanhaan toimittajat tulivat toimeen (hah, hah, joo, taksillapa tietenkin) kun ei ollut intternetskua. Vastaus: varmaankin he työstivät juttujaan kaikessa rauhassa kirjastoista lähdeaineistoa etsiskellen ja laaja-alaisesti eri asiantuntijoita ja muita kiinnostavia ihmisiä haastatellen. Onneksi en ole oikea toimittaja vaan ainoastaan raavin kasaan juttuja, koska se tuntuu olevan toimenkuvani. Muuten saattaisi ahdistaa. Voi, voi.

Olen päättänyt tallentaa tänne muutamia vanhoja novelleja, jotka muuten saattaisivat kadota. luvassa on myös pari uutta, sillä jostakin kumman syystä tämä maailma vaan tuntuu kaipaavan lisää painettua tekstiä. Sori, Tommi ja muut kirjanvihaajat. Maailma on paha. Ja myös kaltaiseni puoliääliöt ja hullut näyttävät siinä vaan sitkeästi kitkuttelevan. Ei ole hääviä se. Ei.

Seuraava kökkö on julkaistu sfnetissä joskus. Mukavia lukuhetkiä sille kahdesta lukijoistani, joka aloittaa jutun lukemisen ja huomaa puolessa välissä lukeneensa saman paskan jo ennenkin. Sori.

(Jaaa-a. Taidanpa saniteettisyistä pläjäyttää sittenkin tuon sepustuksen ihan omana länkytyksenään. Anteeksi keskeytys. Jatkakaa.)