torstaina, marraskuuta 25, 2004

Tyhjäntoimittaja mutisee sekavia

On kiire. Toimisto, jossa työskentelen työskentelee toimistolle, joka työskententelee toimistolle, joka teeskentelee henkensä pitimiksi muun huijuun ohella myös eräänlaista lehteä, jonka toimituskunnan muodostavat päätoimittaja, joka työskentelee aivan muualla, vastaava toimittaja, joka varmaankin ansaitsee leipänsä myös muulla tavoin, vierailevat kirjoittajat sekä länkyttäjä, jolla alkaa taas olemaan ns. tyhjä korttti kädessä. Tekemättä on enää kuutisen juttua kuolleen linjan häämöttäessä perjantain kohdilla. Kahdelle uskolliselle lukijalleni siis terveisiä: sori, blogi ei päivity. Ja sehän teille nörttiääliöille on varmaankin kovin tuskallista siellä reload-nappulaa hakkaavan hiirikäden lähtöpisteessä. Mutta hei: elämä on.

Kirjoitan tässä kuitenkin yhden hupaisan anekdootin, joka sattuu sattumalta olemaan paitsi totta, myös omakohtainen kokemukseni. Se seikka, että toinen lukijoistani sattui tämän länkytyksen jo kuulemaan perhematkallamme Lidliin, ei juurikaan haittaa, koska näinhän saavutan vielä suuremman ilahdus-pettymys-vitutus -tyyppisen multihuipentuman. 50% is better than nothing, honey.

Muille kuin tuolle surullisen hahmon kehonrakentajatoverillemme, joka on kaiken (ja tämänkin) nähnyt, annan lisäksi linkin. Se tulee tässä: One boiled blog. Ei kannattane vilkaistakaan, sillä kaikista tapaamistani ihmisistä tämä Tennari on oikeasti ja aidosti (ja tämä on lapset nimen omaan sellainen vaihteluväli-tyyppinen asia ja arvioni pohjaa siis siihen) eniten sekopää, jos Rollon hulluista nyt pitää joku valita. Uskon, ettei kaveri tästä arviosta loukkaannu. Ethän T? "Tuohikengät toi setä kuoltuaan..."

Mutta menkäämme me muut hupaisan anekdootin pariin.

Olen aina saanut yllättävän paljon irti teemasta "kaikkeuden kaikki toimintaperiaatteet ja säännönmukaisuudet opitaan ennen kahdeksattatoista ikävuotta, sen jälkeen niistä ainoastaan muistutetaan". Tällä kertaa käsittelemme vapaata markkinataloutta, yhteisön voimaa, kollektiivisen edun prinsiippiä sekä pultsareita.

Tarina alkaa, kun minä olin nuori, lähes viaton ja varsin vallaton. Huonomaineiset kaverini olivat saaneet tehtäväkseen hankkia alkoholijuomaa tuleviin teinijuopottelukotibileisiin, jotka järjestettiin myöhemmin ensimmäiseksi oikeaksi tyttöystäväkseni (jonka lahjakkuuksia käsittelemme ehkä myöhemmin, tai sitten ei) edenneen naapurintytön kotona.

Alaikäisiä kun kaikki silloin olimme, ainut mahdollisuus päänsekoittajan hankkimiseen ilman ns. isoveljen kaveri -tyyppistä kontaktia oli siihen aikaan varsin yleinen tapa hengata pienteollisuustalon takana olevassa metsikössä tavoitteenaan luoda kontakti metsien miehiin, jotka harjoittivat menestyksellisesti "hakuja" rahoittaen "hakiksilla" eli palveluksesta suoritetuilla palkkioilla päivittäisen aurooransa tahi sorbuksensa.

Näin teimme ja kontakti syntyi pian. Esitettiin lista toivomuksia, joihin ammattimainen "hakumies" otti kantaa: ei olisi uskottavaa ostaa kuutta erilaista tuotetta, varsinkin kun ostoslista käsitti sellaisia tuotenimikkeitä kuin Minttusuklaa, Marlin Helmeilevä Omenaviini, Gin Lemon, Cherry Vodka ja kuusi pulloa keskiolutta. Tuohon aikaan alkoholimyymälät eivät olleet itsepalveluperiaattella toimivia, vaan asikkaan oli asioitava pelottavan myyjän kanssa tiskin yli. Ja uskottavuuskysymys oli tavarantoimittajallemme tärkeä seikka. Työryhmämme oli ensimmäisen todellisen ongelman edessä.

Hakumiehen kanssa käyty konsultointisessio päätyi kuitenkin pian vastuullisten projektipäälliköiden päätöksellä brändiviidakon hallittuun karsintaan ja kohderyhmien tarvekartoituspohjaiseen tarjooman huomattavaan stilisointiin. Näinhän tämä ei toimisi enää, sillä kaikilla on kännykät, jotka vastaavassa tilanteessa aiheuttaisivat toki demokraattisen, mutta monimutkaisen kansankokouksen. Ennen vanhaan sitä tehtiin sentään koko ryhmän hyväksi itsenäisiä päätöksiä, joiden perustelu "ota tai jätä, kyllä sen joku huolii" oli varsin aukoton.

Tarjoomasuunnittelun saavutettua adekvaatin linjan ylityskohdan, mikä estimaattimme mukaan tulisi tuomaan projektillemme keskimäärin sen tuloksen, minkä yhtiökokous oli hallituksen kautta työryhmällemme aiemmin ruokavälitunnilla tavoitteeksi asettanut ja vieläpä pienen ylimääräisen jakelutien hallinta -workshopin päätyttyä "hakumies" lähti asioille.

Jäimme tyytyväisinä odottamaan neuvottelukunnan raskaan työn hedelmiä metsikössä istuksien ja tupakoiden. Tyytyväisyys vaihtui kuitenkin pian epävarmuuteen, ja ajan kuluessa alkoi varmistua, että "hakumies" olikin tehnyt klassisen "oharin". Tappio oli musertava.

Ryhmämme kuitenkin päätti, kuten tuohon aikaan oli tapana, tehdä kaikkensa vielä epätoivoisessakin tilanteessa, jossa kassavarat olivat lopussa, tavarantoimittaja kadonnut, velkaa enemmän kuin varoja, toimitusten deadline seuraavana päivänä ja viranomaistaho pysäköitynä läheiselle parkkipaikalle. Päätimme nopeasti tehdä reklamointiyrityksen tavarantoimittajan ammattiyhdistysliiton hallitukselle, joka juopotteli ja retkotti auringossa viereisellä mäellä. Kerroimme tilanteen – ja yllätykseksemme siihen reagoitiin heti. Ansiotoiminnan jatkuvuuden turvaamiseksi, markkinoiden yleisen epävarmuustekijän eliminoimiseksi ja loppuasiakkaan luottamuksen palauttamiseksi liitto päätti painostaa "hakumiestä", joka löytyessään oli ehtinyt jo korkata Aurora-valkoviinin ja jonka taskusta likvidoitiin puuttuvat rahat liiton edusmiesten toimesta.

Edusmiehet suorittivat itse tuotteiden noudon pro forma -menettelyin ja jakelutie oli taas auki sekä kierto hyvällä tasolla. Tappiot kirjattiin, ja ne vaikuttivat hivenen negatiivisesti osakkeen kurssiin, mutta pääosin asiakaskunta säilyi, lisäreklamaatiot olivat vähäisiä, kriisimenettelyltä vältyttiin, juhlat onnistuivat ja eräs tyttö jopa keskusteli kanssani enemmän kuin kaksi minuuttia, mikä tuohon aikaan oli minulle saavutus.

Nuorena sitä oppii kaikenlaista.

On sitten vanhana jotakin, mitä kertoa teineille paikallisessa hevibaarissa.




2 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Toinen lukijoista kumartaa ja sytyttää jälleen yhden uhrikynttilän.

9:19 ap.  
Blogger Sedis said...

Jep. Kaksi kasassa, kuusi tulossa. Deadlineaarinen aikajana puhkaisee ensiyönoikeudella tulevan aamuyön kalvon. Jotkut pystyvät tällaisessa paniikissa vain siivoamaan, minä sotken mustetahroja paperille. Paniikkiblogin päivittäisestä pituudesta päätellen ammattitaitoa ei sinulle tarvitse toivotella, mutta koskapa onnesta ei koskaan liene muuta kuin pula ja kiireessä sohivat tiellä ennen muuta sattumat, joten "Onnea matkaan" työnsankaruudelle.

5:16 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home